Kuka on Ann-Elise Hannikainen?

Säveltäjä Ann-Elise Hannikainen (1946–2012) on taiteilija, jonka nimeä juuri kukaan ei tunne. Hänen musiikkiaan on esitetty Suomessa viimeisen 40 vuoden aikana vain muutaman kerran ja suomalaisen musiikin historiankirjoituksessa häntä tuskin edes mainitaan. Kuka on tämä salaperäinen hahmo?

Ann-Elise Hannikaisen elämää leimaavat kaksi asiaa: sukutausta ja kansainvälisyys. Hannikainen liittyy maineikkaaseen Hannikaisten musiikkisukuun siten, että hänen isoisänsä Lauri Hannikainen (1889–1921) oli säveltäjä ja kuoronjohtaja P. J. Hannikaisen vanhin lapsi. Toisin kuin sisaruksensa Ilmari (1892–1955), Tauno (1896–1968), Arvo (1897–1942) ja Väinö (1900–1960), Lauri Hannikainen ei valinnut muusikon uraa vaan hänestä tuli toimittaja, kirjailija ja lähetystöneuvos.

Lauri Hannikaisen yhteiskunnallinen ura periytyi myös hänen pojalleen. Ann-Elise Hannikaisen isästä Heikki Hannikaisesta (1915–1989) tuli diplomaatti. Hänen uransa vuoksi Ann-Elise tottui jo lapsena kansainväliseen ja monikulttuuriseen elämään. Aloittaessaan piano-opinnot Sibelius-Akatemiassa syksyllä 1967, Ann-Elise oli ehtinyt asua synnyinmaassaan yhteensä vain kolme vuotta.

Ann-Elise Hannikainen osoitti jo pienenä kiinnostusta musiikkia kohtaan improvisoimalla pianon ääressä. Ulkomailla vietettyjen vuosien ajan hän sai yksityisopetusta pianonsoitossa, mutta vasta asuessaan Limassa, Perussa 1963–1967 hän aloitti systemaattisemmat ja laajemmat musiikkiopinnot paikallisessa Escuela Moderna de Músicassa. Opetusohjelmaan kuului pääinstrumentti pianon lisäksi musiikinteoriaa sekä sävellysopintoja Peruun vuonna 1938 Saksasta emigroituneen Rodolfo Holzmannin (1910–1992) johdolla. Ensimmäinen sävellys Theme and four variations (1966) pianolle on omistettu Holzmannille.

Opinnot Sibelius-Akatemiassa

Syksyllä 1967 Hannikainen muutti Suomeen aloittaakseen opinnot Sibelius-Akatemiassa Tapani Valstan johdolla. Hannikainen eteni opinnoissaan suotuisasti ja pääsi useasti esiintymään Sibelius-Akatemian kevätnäytteisiin. Lehtikriitikot suhtautuivat hänen pianismiinsa ristiriitaisesti: kevään 1970 näytteissä Hannikainen esitti Franz Lisztin kappaleen Sonetto 104 del Petrarca kokoelmasta Années de pèlerinage. Suomen Sosiaalidemokraatissa Hannikaisen tulkintaa kuvattiin vaatimattomaksi ja sieväksi, mutta Uuden Suomen Heikki Aaltoila oli toista mieltä. Hänelle Hannikaisen esitys toi ”elävästi mieleen Ilmari-isosedän, hienostuneen pianistin ja syvällisen muusikon, herkän säveltäjän”.

Piano-opintojen lisäksi Hannikainen opiskeli sävellystä Einar Englundin johdolla. Englundin ohjauksessa lienee syntynyt pianoteos Tema con XI Variazioni, joka sai kantaesityksen Hannu Bisterin soittamana Ung Nordisk Musik -festivaalissa Trondheimissa talvella 1969. Hannikainen oli festivaalin historian ensimmäinen naissäveltäjä.

Kotimaassa teos sai lämpimän vastaanoton. Helsingin Sanomien Erkki Salmenhaara totesi olevansa ”lämmin nykyisen tasa-arvoisuuteen perustuvan sukupuoliajattelun kannattaja”, mutta tunnusti samaan hengenvetoon ihmetyksensä siitä, että ”hieman yllättävästi konsertin mielenkiintoisinta antia tuntui edustavan sen ainoa naissäveltäjä”.

Vaikka Hannikainen osoittikin kiinnostusta säveltämistä kohtaan, hänen ensisijainen tavoitteensa oli yhä tulla konserttipianistiksi. Keväällä 1971 Hannikainen sai Sibelius-Akatemian yleisen osaston päästötodistuksen. Hänen tavoitteenaan oli diplomitutkinnon tekeminen seuraavana vuonna ja ensikonsertin antaminen.

Espanjan lämpöön

Ann-Elise Hannikaisen toive pianistin urasta kariutui, kun hän sairastui yllättäen kesken opintojensa nivelreumaan. Diplomi ja ensikonsertti jäivät haaveiksi. Kyvyttömyys soittaa pianoa pakotti hänet valitsemaan toisenlaisen tien, joka avautui hänelle kohtalonomaisesti: kun Ann-Elisen isä nimitettiin Suomen suurlähettilääksi Espanjaan 1972, Ann-Elise lähti vanhempiensa mukaan Madridiin. Siellä hän päätti omistautua säveltämiselle. Turkin suurlähettilään suosituksesta Ann-Elise pääsi esittelemään aiemmin säveltämänsä variaatioteoksen säveltäjä Ernesto Halffterille (1905–1989). Tämä tunnisti Ann-Elisessä piilevän lahjakkuuden ja otti hänet ainoaksi oppilaakseen.

Ernesto Halffter kuului aikansa keskeisimpiin espanjalaissäveltäjiin. Hän oli Espanjan kansallissäveltäjän Manuel de Fallan oppilas ja hänen elämäntyökseen muodostui Fallan keskeneräisen Atlántida-oopperaoratorion (1962/1976) täydentäminen. Hannikaisen mukaan Halffter oli hyvin tietoinen asemastaan de Fallan oppilaana ja tämän opettaja-oppilas-ketjun hän halusi myös välittää Hannikaiselle: Halffterin kautta myös Hannikainen oli Manuel de Fallan oppilas.

Halffterin suojissa Hannikaisen sävellysura käynnistyi nopeasti. Hän sävelsi opettajansa aloitteesta uudelleen Tema con XI Variazioni -teoksen, mutta tällä kertaa orkesterille. Syntyi teos Anerfálicas, jonka kiitetty kantaesitys Valenciassa vuonna 1973 oli samalla Hannikaisen Espanjan debyytti. Teoksen nimi on akronyymi, joka muodostuu sanoista Ann, Ernesto ja Falla. Nimen loppuosa oli Hannikaisen mukaan hänen ja Erneston välinen salaisuus.

Maestro ja maestra

Suhde Ernesto Halffteriin oli Hannikaisen elämän kulmakivi. Ann-Elise kuvasi itse suhdetta toivomalla, että “jokainen saisi elämäänsä oman maestron”. Ilmaisun kaksoismerkitystä ei voi olla huomaamatta. Julkisuudessa Hannikainen ja Halffter määrittelivät suhteensa aina sävellyksenopetuksen kautta: he olivat maestro Halffter ja discipula [oppilas] Hannikainen. Toisilleen he olivat kuitenkin tasaveroiset maestro ja maestra kuten Halffterin 3.4.1974 päivätty kirje osoittaa. Heistä oli tullut pariskunta.

Ann-Elisen ja Erneston muutettua yhteen Ann-Elise eli taloudellisesti turvattua elämää, joka mahdollisti kokopäiväisen omistautumisen säveltämiselle. Hannikainen ei jättänyt pianonsoittoa, mutta nivelreuman vuoksi hän kykeni harjoittelemaan ja konsertoimaan vain kausittain. Säveltämiseen oma instrumentti kuitenkin vaikutti. Vuonna 1974 syntyi soolopianoteos Pensamientos 1974 ja vuotta myöhemmin Toccata-Fantasia. Samana vuonna Hannikainen teki myös Andalusiassa pianistina kiertueen, jonka ohjelmistoon kummatkin pianoteokset kuuluivat.

Säveltämisen lisäksi Hannikaisen elämää väritti myös vilkas seurapiirielämä, johon kuului seurustelu monien aikansa kuuluisimpien espanjalaistaiteilijoiden kanssa. Hannikaisen ja Halffterin perheystäviin kuuluivat muun muassa Federico Mompou (1893–1987), Joaquin Rodrigo (1901–1999) ja Andrés Segovia (1893–1987).

Takaisin kotimaahan

Vuonna 1976 koitti yksi Hannikaisen uran kohokohdista, kun hän soitti oman pianokonserttonsa solistina Helsingin Juhlaviikkojen avajaiskonsertissa. Helsingin kaupunginorkesteria johti Ernesto Halffter, jonka Sinfonietta (1925) oli myös konsertin ohjelmassa.

Hannikaisesta kirjoitettiin lehdistössä useita ennakkojuttuja. Nuori ja kaunis säveltäjä sopi hyvin etenkin naisten- ja iltapäivälehtien aiheeksi. Konsertin jälkeen tunnelmat olivat kuitenkin ristiriitaiset. Seppo Heikinheimo haukkui Halffterin Sinfoniettan ja murskasi pianokonserton kutsumalla sitä “espanjalaiseksi piinapenkiksi”. Hannikainen loukkaantui perustellusti ja konsertin herättämiä tuntoja puitiin lehdistössä jälkikäteen. Pientä lohtua toi Uuden Suomen Heikki Aaltoila, joka kutsui konserttoa “valtameren helmeksi” ja kehui teoksen alun “aitoa mytologista tunnelmaa”.

Vaikka pianokonserton vastaanotto olikin jotain muuta kuin mitä Hannikainen odotti, teos oli hänelle tärkeä ja hän uskoi sen jäävän elämään. Konsertto ei kuitenkaan vakiintunut ohjelmistoon, vaikka Hannikainen esittikin teoksen vielä kahdesti Espanjassa. Pianokonsertosta tuli kuitenkin säveltäjänsä suosikki:

”Joku on joskus sanonut, että sävellys on aina säveltäjänsä lapsi. Tämä teos tulee varmasti olemaan minun rakkaimpia lapsiani. Siihen liittyy niin paljon kaikenlaista:  sen säveltäminen oli kohtalo ja se varmisti jäämiseni Espanjaan.”

Pianokonserton jälkeen Hannikaisen elämä jatkui Madridissa. Vuonna 1977 Anerfálicas sai esityksen Madridin Teatro Realissa ja vuonna 1980 Hannikainen voitti huiluteoksella Cháchara sävellyskilpailun Barcelonassa. Näiden lisäksi Hannikaisen teosluetteloon kuuluvat Cosmos orkesterille (1977), Trio huilulle, alttoviululle ja pianolle (1979), Sekstetto pianolle ja puhaltimille (1979), Solemne pianolle (1982), Duo viululle ja pianolle (1985) sekä Zafra viululle ja pianolle (1986). Kaikki edellä mainitut teokset jäivät esittämättä.

Epilogi

Ernesto Halffterin kuoltua vuonna 1989 Ann-Elise Hannikainen palasi Suomeen. Hän eli hiljaiseloa ja lopetti käytännössä säveltämisen kokonaan. Hannikainen ei koskaan toipunut puolisonsa kuolemasta. Nivelreuman aiheuttamat jatkuvat kivut verottivat myös hänen voimiaan. Yhden sävellyksen Hannikainen kuitenkin Suomessa kirjoitti. Yhteislaulu Laulavat Hannikaiset (1995) syntyi Hannikaisten sukuseuran käyttöön.

Paluu Suomeen auttoi Hannikaista hahmottamaan omaa identiteettiään suomalaisen kulttuurisuvun jäsenenä:

”Tiesin totta kai keitä sukulaiseni ovat, mutta vasta kun muutin takaisin Suomeen rupesin tajuamaan miten hirveän tärkeät omat sukujuureni ovat. Olen kauhean imarreltu, kun minne tahansa menen aina joku kysyy ’Ai ootsä niitä? Ootsä niitä Hannikaisia?’. Iloisesti vastaan, että ’Kyllä’. Olen erittäin ylpeä tästä.”

Ann-Elise Hannikainen kuoli Helsingissä 19.11.2012.

Markus Virtanen
kirjoittaja on säveltäjä, joka valmistelee Helsingin yliopistossa pro gradu -tutkielmaa Ann-Elise Hannikaisen elämäntyöstä

Lähteet
Ann-Elise Hannikaisen arkisto [kirjoittajan hallussa]
Laitinen, Martti & Virtanen, Markus (toim.) 2008. Klassinen ilta 9.6.2008. Ann-Elise Hannikaisen haastattelu. Lähiradio.